Vihdoinkin vapaa! Aikuinen tytär on Suomessa, teini-ikäisen pojan kesäloma on alkanut ja hän on lentänyt Suomeen, josta molemmat jatkavat tänään Italiaan interrailaamaan yhdessä. Ilahduttaa, että he molemmat haluavat tämän seikkailun. Mies lensi kotikaupunkiinsa tapaamaan veljeään, joka ei ole hyvässä kunnossa. Joten olen siis vaihteeksi kesäleski, sinkku, ha-haa. Tosin talo on täynnä vieraita, kuten yleensä, mutta mieluisia: ystäväni, kirjailija Leena Lehtolainen serkkunsa Lauran kanssa ovat vierailulla.
Huomenna Leena on luvannut vierailla Finland Centerin kirjakerhossa, jonka jäsenet ovat lukeneet hänen dekkariaan Väärän jäljillä ja haluavat keskustella siitä suomeksi. Ehkä Leenan läsänolo inspiroi minua kirjoittamaan, kertomaan mitä kaikkea voi 24 tunnin aikana tapahtua New Yorkissa – sellaisia pieniä asioita, joiden vuoksi on helppo hurahtaa tähän kaupunkiin. Kuten tulette huomaamaan, loppujen lopuksi tämä on kuin pieni kylä.
Eilen, pidettyäni maratonikokouksen kotonani Finland Centerin johtokunnan kanssa ja toivotettuani Leenan ja Lauran tervetulleiksi, ehdin vielä illalla nauttimaan harvinaisesta ylellisyydestä eli elokuvasta. Tosin, koska minun Finland Centerin johtokunnan puheenjohtajan asemassa kuuluu tietää jotain suomalaisesta kulttuurista, valitsin Docpoint- suomalaisen dokumentaarielokuvan festivaalin esityksen 92St Y-Tribecassa esitettävän, Arto Halosen ohjaaman ja tuottaman filmin Pyhän kirjan varjo.
Menimme ensin Leenan ja Lauran kanssa Greenwich Villagessa sijaisevaan Moustache-ravintolaan, jossa on ystävällinen palvelu, halvat hinnat ja hyvä ruoka! Sitten hyppäsin metroon ja menin leffaan. Hämmästysekseni meitä oli yleisössä vain kaksi. Näköjään PR ei taaskaan toiminut – suomalaisille se on tosi vaikea juttu oppia tässä kaupungissa, ja koskee myös osittain omaa järjestöäni. Arto Halonen tuli itse esittelemään elokuvan, joka oli mielestäni taidokkaasti tehty, muistutti vähän Michael Mooren tyyliä... ja valaisi erittäin hyvin Turmenistanin tilannetta, josta häpeän tunnustaa etten tiennyt yhtään mitään, vaikka olenkin elinikäinen ihmisoikeusaktivisti.
Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Arton ja amerikkalaisen juristin Kevin Frazierin järjestelmällinen ote, sinnikkyys ja kekseliäisyys tulivat hyvin esille. Kansainvälisten yritysten julistukset eettisistä periaatteista osoittautuivat tekopyhiksi, kun todellisuudessa he suostuivat kääntämään ihmisoikeuksia polkevan diktaattorin kirjan eri kielille päästäkseen osallisiksi maan öljy- ja kaasurikkauksista. Loppujen lopuksi ainoastaan suomalainen yritysjohtaja (Timo Miettinen, Ensto) selitti kameran edessä, miten he tajusivat tehneensä virheen suostuttuaan aluksi kääntämään naurettavan, mutta vaarallisen teoksen suomen kielelle. He päättivät kuitenkin olla julkaisematta sitä, koska yrityksen eettisten periaatteiden kunnioittaminen oli tärkeämpää kuin kyseisen liikesopimuksen saaminen. Olin todella ylpeä hänestä!
Kävelin tihkusateessa takaisin kotiin pitkin melko autoita katuja, mutta en tuntenut oloani mitenkään uhatuksi. New Yorkilla oli pitkään maine vaarallisena kaupunkina, kun se ei ole ollut lähelläkään tilastojen kärkipäätä vuosikausiin.
Olen gynekologi ammatiltani, ja aamulla sain puhelinsoiton potilaalta, jolla oli paha kuukautisten aikainen migreeni. Soitin hänelle lääkkeet apteekkiin. Tänään olin päättänyt jatkaa suomalaisen dokumentaarifilmien katsomista, joten suuntasin klo 13 Scandinavia Houseen. Siellä nautin Peter von Baghin Helsinki, ikuisesti -teoksesta. Yleisö oli hiukan runsaampaa kuin edellisenä iltana, joukossa useita tuttuja New Yorkin suomalaisia. Kerroin parille heistä surullisen uutisen, newyorkilaisessa sairaalassa eilen kuolleesta vanhasta suomalaisesta sotaveteraanista, ja juttelimme tulevasta muistotilaisuudesta. Kävin vielä katsastamassa talon tämänhetkisen pohjoismaalaisen taidenäyttelyn, kauhistelin kaupan hintoja (75 USD norjalaisesta kudotusta myssystä?! Pitää todella rakastaa Norjaa ostaakseen sellaisen...) , ja päätin sen sijaan nauttia talon ravintoloitsijan, Smörgås Chefin, hyvästä kahvista ja maukkaasta mantelikakusta.
Koska ilma oli hyvä, kävelin koko matkan kotiini Greenwich Villagessa. Sunnuntai-iltapäivä oli miellyttävä ja ihmisiä kuhisi kaduilla. Mietin, pitäisiko poiketa Finland Centerin toimistossa Salmagundi Clubilla katsomassa postit, mutta päätin jättää huomiseen – varsinkin kun uuttera harjoittelijamme Suomesta oli ne eilen tarkastanut. Kävelin Washington Squaren läpi, jonka itäosa on juuri avattu pitkän puistoremontin jälkeen (ainoastaan yksi osa on enää työn alla). Puisto oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä, kitaran- ja jopa pianonsoittajia ja koiranulkoiluttajia.
Kuten tavallista, kuulin Greenwich Villagen kaduilla taas useita eurooppalaisia kieliä ja mietin, miten suomalaiset ja muut eurooppalaiset tuntuvat viihtyvän tässä kaupunginosassa. Koska olimme jutelleet Finland Centerin jäsenetujen lisäämisestä saadaksemme lisää maksavia jäseniä kustantamaan kulttuuritoimintaamme, päätin poiketa italialaisessa ravintolassa, jossa perheemme usein käy syömässä, Trattoria Toscana. Omistaja ei ollut paikalla, mutta sain hänen puhelinnumeronsa, ja kotiin tultuani soitin hänelle. Hän lupasi muitta mutkitta Finland Centerin jäsenille 10 % alennuksen. Se taas pisti miettimään, ketä muita voisi kysyä, joten tässä taas seuraavalle viikolle tehtävä… tämä ei ikinä lopu, aina sitä keksii jotain tekemistä!
Illalla tekstailin lasten kanssa, onnellisesti Italiassa, ja soitin miehelle Kentuckyyn. Sen jälkeen päätin sitten vielä tehdä toisen kultuuriteon, nimittäin mennä Janitan esitykseen Bowery Electric -nimiseen klubiin East Villagessa, jossa tämän illan esityksen tuotot menivät Japanin maanjäristyksen ja tsunamin uhreille. Kun saavuin paikalle, sain elämäni yllätyksen, kun portsari pyysi nähdä henkkarini! Olen todellakin useita vuosikymmeniä vaadittua 21 vuotta vanhempi. Sanoin hänelle olevani imarreltu, mutta ehkä hänellä on näössä jotain vikaa eikä hänellä tietenkään ole sairasvakuutusta, jotta voisi mennä silmälääkäriin…
Janitaa edeltänyt bandi oli myöhässä ja jouduin odottelemaan drinkkini kanssa. Lopulta Janita tuli lavalle, hiukan flunssaisena ilmeisesti, mutta ääni kantoi hyvin. Lähtiessäni törmäsin nuoreen naiseen, jonka tunnistin potilaakseni. Nuori nainen tuijotti minua ja kysyi, mistä hän tunsi minut, vaikka olen nähnyt hänet varmaan 20 kertaa ja muistin heti hänen nimensä. Pari korttelia myöhemmin kotimatkalla törmäsin toiseen tuttuun, tyttäreni yläasteen aikaiseen koulutoverin isään. Hän tervehti lämpimästi ja kyseli, miten tyttäreni voi – kerroin viimeiset kuulumiset, ja hän vuorostaan kertoi, että poika on Citibankissa töissä…
Koska en ollut ehtinyt syödä illallista, pysähdyin pieneen Dojo-ravintolaan, jonka omistaa japanilainen ystäväni ja joka on läheisen NYU:n opiskelijoiden suosiossa. Puolalainen baarimikko toimitti kanankoivet ja valkoviinilasillisen. Sanoin dziękuję, ostin läheisestä pikkuliikkeestä Bleecker Streetillä New York Timesin sunnuntainumeron (jotta minulla olisi huomennakin tekemistä) ja menin kotiin nukkumaan.
Just another day in New York.
